keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Pulputusta

Ihan lyhyesti... kun pitäis mennä nukkumaankin. Olis kamalasti kaikkea asiaa, mutta kirjaan ne myöhemmin. Mut tää on tärkeä, jotten unohtais...

Viime to 25.3. 14+6 Katjusha mahalle: töks töks Maha Katjushalle: plop plop

Hiljaisuutta muutama päivä, olin ihan varma, että kaveri on nyt kuollut.

Eilen ti 30.3. 15+4 istuin Tilun veljen sohvalla, plop oikealle sivulle, illalla makasin sängyllä ja painelin samaa kohtaa, plop plop, katjusa töks töks, maha plop plop

Tänään ke 31.3. 15+5 sängyssä Tilun kanssa maha: plop plop, plop plop, plop plop (aika vaativalla äänensävyllä), Katjusha Tilulle: vauva liikkuu, laitas käsi tuohon mahalle, Tilu: tuntuu niinku vissy poreilisi sun mahassa
Illalla vielä istuin koneen äärellä tekemässä töitä, masu: plop plop.

Hihihihiih. Hän on elossa!

Ps. Tähän loppuun Miesten suusta juttu, jonka kirjotin Haikaranpelättimen hauskaan sammakkopostaukseen

Tilu: Me ollaan niinku ying ja yang, mutta kohta sä oot syöny sen tilan ja oot iso pallo ja mä vaan laiha musta viiva sun vieressä.
Minä: Mä en haluu olla pallo.
Tilu: Ei voi mitään, se on väistämätöntä.
Minä: Sä et voi sanoo mua palloksi.
Tilu: Mutta susta tulee pallo.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Sisäänpäin kääntymisestä

Kävin just syömässä muutaman kaverin kanssa. Yhdellä näistä on jo lähes aikuiset lapset, muille ei lapsia tuu koskaan tulemaankaan. Jotenkin niin erillinen ja ulkopuolinen olo niistä. Ne lähti kotiin, niin mä menin vielä yksin elokuviin katsoon Miesten vuoron. Siinä oli paljon sellasta yksinäistä, karua maisemaa. Mä ajattelin, että tuo on se maisema, mitä mä katon nyt. Yksinäisyydessä.

Siitä yksinäisyydestä ja erillisyyden ja erilaisuuden tunteesta kai nää paskat fiilikset kumpuaakin. Ja samalla siitä löytyy jotain ihan uutta. Ihan uutta minää. Mä loukkaannun kamalan herkästi nyt pienistäkin jutuista. En sano mitään vastaan, mut esimerkiksi yks näistä kavereista puhui jotain suihinotosta ja sanoi, että sehän olis tässä ravintolapöydässä yhtä luonnollista kuin imettäminen (siis ihan tosissaan vertasi näitä kahta asiaa keskenään). Mietin siinä sitte, että jaahas, tämän kaverin kanssa ei sitten mennä mihinkään ja sitä ei voi tavata koko sinä aikana kun vauvaa imetetään, koska se ei tuu pitämään siitä ja ei varmaan halua katella sitä. Mä loukkaannuin siitä. Että mä en ole sitten sellaisena vauvani kanssa tervetullut enää. Että mun täytyy sitten jotenkin häpeillä ja peittää jotain niinkin luonnollista kuin vauvan ruokailu. Että se täytyy tehdä katseilta poissa, muualla. No okei, oon mä sitä mieltä, että sen tissin nyt ei tarvi retkottaa siinä kaikkien edessä, mutta jos sen tekee huomaamattomasti huivin suojassa, niin ketä se haittaa? Tota mun kaveria ilmeisesti kyllä. Kai mä taas hikeennyn jostain ihan pikkujutusta, mutta mun osalta se sisäänpäin kääntyminen näyttää ilmenevän noin.

Sit mä loukkaannuin siitä, kun toisen kaverin ystävä on ihan samoilla viikoilla. Se totesi mulle, että onneks sillä ystävällä ei oo ollut pahoinvointia, ultrassa on kaikki NIIN hyvin ja että mahakaan ei näy ollenkaan vielä. Jotenkin otin tuonkin itteeni, että jaaha, mulla oli ihan kamalaa se eka kolmannes (vaikka pahoinvointia ei sinänsä ollut, väsymys oli ihan kamalaa), ultrassa ei ollut kaikki hyvin ja mahakin on jo iso. Emmä voi sille mitään, että tuo tavara on jo tuon kokoinen. Tääkin on ihan käsittämätön loukkaantuminen, eihän se tarkoittanut mitään pahaa. Mutta silti jotenkin otan ihan turhasti itteeni. Tuli sellanen olo, etten halua nähdä sitä kaveria enää ollenkaan. Että mä oon niin ulkona kaikesta mitä se sanoo, tekee, ajattelee. Jotenki se kohtaaminen tuntu niin pinnalliselta, etten sellasta kaipaa tai halua.

Oli siinä kaikkea muutakin. Keskustelunaiheena oli lähinnä pissa&kakka, paneminen, viinan juonti ja juhliminen. Mistään muusta ei keskustelua syntynyt, kun yritin jotain muuta, tuli ihan hiljaista. Jotenki tylsää, että noiden ihmisten kanssa jutut pysyy aina jollain ihme pinnallisella tasolla, ja koskaan ei jutella mistään muusta. No harvoinhan mä niitä nään.

Ihanaa oli mennä sit sinne elokuviin, ihan ittekseen kattella sitä dokumenttia. Ihan ittekseen tulla sieltä omien ajatustensa kanssa pois. Ihan itseensä kääntyneenä. Kai mä nyt pohdin sitä, että kuka mä oon ja millanen mä oon meidän lapselle. Kai tää on tätä, äidiksi kasvamista. Rankempaa kuin luulin.

Liikkeitä ne on

On ne niitä. Illalla ku vähän hytkyttelee tuota alavatsaa, sieltä tulee vastaukseksi plop plop tai ihan pikku tumps tumps. Hauska käydä keskustelua vauvan kanssa! Se hetki vois koittaa pian, että ne näkys ulospäin, että Tilu sais nauttia kans niistä.

Muuten ilonaiheita on vähemmän. Taas jotain ihme masennus, en jaksa mitään, musta ei oo tähän, mun elämä on loppu -ajatuksia. Vaikka samalla rakastan meidän pikku sammakkoa enemmän ja enemmän enkä jaksa oottaa sinne syyskuulle että saan nähdä sen, tai että tulis se äippäloma edes.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Onko se? Ei voi olla, on se, ei se voi olla...

Lauantaina hyörinä, pyörinä, mekallus, möyrinä alavatsalla. Kuplia. Sen jälkeen vähemmän, mutta ajoittain pieniä kuplia. Onko se? Ei voi vielä olla! Mut onhan mulla kohtu eteenpäin ja istukka ihan takana. Miksei vois olla? Olisko se meidän sammakko joka siellä aiheuttaa äitilleen ilmakuplia, möyrinää. Sammakkoko se siellä?

RV 10+1


RV 14+1

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Viikko 15

Mihin tää aika menee??

Senpä takia jaan teille yhden lempilauluistani:

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Jyrkkä ei terveysfasismille

Me ei mennä sinne lapsivesinäytteeseen. Päätös on luja. Alunperin ajattelin, että olis hyvä tietää kromosomit Downiin liittyvien rakennepoikkeamien vuoksi. Mutta tuleehan meille rakenneultra jossa rakenteet katotaan ja Tilun kanssa puhuttiin myös, että jos mentäis vielä yksityiselle 4D ultraan, jossa pyydetään toinen mielipide vielä sydämen toiminnasta. Että itellä on sitte vähän turvallisempi mieli kaverin tilasta.

Tosiaan se istukkanäytteen ottoyritys oli elämäni yksi hirveimpiä kokemuksia. Lääkäri yritti runnoa piikkiä läpi, mutta ei onnistunut, kun suoli oli tiellä. Yritin pysyä vaan ihan paikallaan kun pelotti, että jos liikahdan, niin se osuu vauvaan. Neula ei sitten lopulta ollut lähelläkään kohtua eikä vauvaa, joten mitään ei tarvi pelätä.

Eilen illalla Tilu soitti kitaraa masua vasten ja höpötteli meidän sammakolle kaikkia pöljyyksiä. Ihanaa olla raskaana ja oottaa pikkuyllätystä meidän kotiin.

Ps. Ehkä pakko raottaa sen verran yksityiskulisseja, että mä oon kehitysvamma-alalla töissä. Sehän olis multa ihan täysin moraalitonta tappaa oma lapsi vaan kehitysvammaisuuden perusteella. Sillonhan mä väheksyisin jokaisen mun asiakkaan oikeutta elää ja olla just sellanen ku on.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Tosi kiva...

Juu ei voitu ottaa sitä istukkanäytettä kun istukka sijaitsi niin hankalassa paikassa. Lapsivesinäytteeseen päästään viikolla 15, eli kahden viikon päästä maanantaina olis aika. Katotaan mennäänkö ollenkaan, tuntuu jo aika turhalta. Olishan se kiva tietää, mut joo.. Ajatukset on selkiytynyt tosi paljon viime viikon aikana eikä tää tunnu mitenkään katastrofilta.

Aurinko paistaa. Tyyppi oli kasvanut 63 mm, eli sentin viikossa! Siellä hän touhotteli menemään.

:) Katjusha 13+3

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Kiitos teille!

Kiitos kannustavista kommenteistanne! Loma on aloitettu sekavissa tunnelmissa, eilen ja tänään itkin valtavasti, mutta vähitellen taas järki voittaa. Riski on edelleen häviävän pieni (2%, eli tuohon prosenttimääräänhän voi tapahtua jo ihan mitä tahansa), niskaturvotus on vähäistä ja muutenkin kaveri näytti ultrassa voivan erinomaisesti. Päivällä kävin kampaajalla, joka nosti jo vähän mielialaa. Illan vietin ystävän kanssa shoppailuterapian ja käkätystuokion merkeissä. Olo koheni entisestään. Ajatus taas nyt enemmän se, että vielä kaks viikkoa saan olla ihan normaalisti raskaana. Ens viikon lopussa tulee ne tulokset, ja Scarlett O'haran sanoja lainatakseni: "ajattelen sitä huomenna, huomenna on uusi päivä". Eli tuloksia murehditaan vasta niiden tultua.

Tässä vaiheessa kuitenkin sanon, että en pelkää mitenkään Down diagnoosia, sellaisen lapsen hoidan ihan miten päin vain, ja olisi erittäin rakas ja toivottu lapsi ylimääräisen kromosominsa kanssa. Enemmänkin huolen aiheena on nuo muut trisomiat, jotka on oikeasti vauvalle vaarallisia.

Lomailu jatkuu siis ihan ok merkeissä. Varailin spa-hoitoja ja kosmetologia loppuviikoksi, huolehdin itsestäni nyt, niin jaksan sitten huolehtia vauvasta, kun on sen aika.

Kirjoittelen istukkabiopsian jälkeen, miten meni. Parastahan on tietty, että päästään katsomaan maanantaina taas meidän sammakkoa, ja kromosomitutkimuksestahan saadaan myös tietää, kumpaa meille odotetaan. Se on ihanaa!

Voikaa hyvin!

:) Katjusha

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Riski 1/45

Istukkanäytteeseen ens maanantaina. :(

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Lomailun alku

Mulla alko loma. Tai siis virallisestihan huominen on eka lomapäivä, mutta siis ihanaa oon lomalla!! JEpujee! Tarkoituksena on mennä pohjoiseen äidin luokse (itseasiassa äiti tuli tänne viikonlopuksi ja nyt sitten mennään yhdessä huomenna) ja sen jälkeen hankkia makuuhaavat ja pääasiallisesti nukkua. Ja kertoa siellä oleville kavereille tästä meidän sammakosta.

Eilen oli superraskausoirepäivä. Aamulla etoi, jonka yritin taltuttaa syömällä, mutta tämä epäonnistui surkeasti. Onneksi kahden tunnin päikkärit auttoi asiaa. Iltapäivällä hengailin kaupungilla ensin äidin, sitten parin ystävän ja sitte taas äidin ja muun perheen kanssa. Toinen näistä kavereista on mun ihan tosi pitkäaikainen lapsuudesta asti oleva ystävä. Kun oltiin tultu sammakkoa katsomasta ultrasta, annoin hänelle tän blogin osoitteen, josta voi käydä meidän tyyppiä katsomassa. Eilen hän kertoi, että oli lukenut mun blogia ja välillä itkenyt ja välillä ollut että "voi luoja Katjusha mitä kaksplus meininkiä".

Mä jäin ajatteleen sitten sitä, että mitä tää blogi mulle edustaa. Ekakin tietysti haluan kirjata jonnekkin näitä ajatuksia mitä tää esikoisraskaus pitää sisällään. Kaikki on niin outoa, uutta. Oma vartalo ja mieli muuttuu raskauden edetessä. Musta siitä on ihan hyvä kirjottaa. Sen lisäksi välttelen sitä, että toitottaisin tästä raskaudesta sekä Tilulle että niille kavereille, jotka tällä hetkellä ei oo raskaana. En oo ikinä tykännyt siitä, että puhuisin asioista ihmisten kanssa, jotka ei oo kokemassa samaa. Mulla on nimittäin yksi kauhukokemus yhdestä opiskelukaverista joka kahteen vuoteen ei voinut puhua mistään muusta kuin omista tulevista häistään. Voi kuolema, että lopuksi ne häät tuli korvista ulos. Niinpä mun pyhä päätös on se, että vaikka mulle tapahtuukin tällaista suurta ja mullistavaa, osaan jutella myös jostain muusta kuin tästä raskaudesta. Pyrin siis siihen, etten siitä puhu, ellei siitä kysytä erikseen. Tää onkin sitte aika hyvä paikka purkaa kaikki se vauvahörsöily ja höpsötys, ja oireiden listailu mitä tähän raskauteen liittyy. Ja sitte tietysti täältä saa ihanaa vertaistukea. Kaikki kommentit (paitsi vittumaiset) on lämmöllä luettu ja niitä on tutkiskeltu sydämessä ja sen jälkeen voitu niin paljon paremmin. Erityisesti haluan kiittää Poplaria jonka kommentit sen ahdistuskauden postaukseen tuotti niin ihanan mielen, että melkein itkun tirautan vieläkin sitä lukiessa. Toivottavasti Poplar osaan joskus itsekin kirjoittaa jotain noin tukevaa ja kaunista sinulle. Kiitos myös muille, jotka luette, myötäelätte ja kommentoitte. Se on arvokasta! Vähentää huomattavasti yksinäisyyttä.

Ja lopuksi lähetän vilkutuksen sille rakkaalle pitkäaikaiselle ystävälle! Kaksplushörhöily jatkuu täällä, mutta ei sinun luonasi, ellet sitä erikseen pyydä! Olet rakas ja parhautta ystävänä!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Huolehtiminen loppuu nyt tähän ja piste.

Tähän mennessä:

Olen huolehtinut siitä, ovatko kiertoni tarpeeksi tasaiset ja luteaalivaihe tarpeeksi pitkä, että voin tulla raskaaksi.

Olen huolehtinut siitä, harrastetaanko meillä tarpeeksi seksiä oikeaan aikaan, että tulisin raskaaksi.

Olen huolehtinut siitä, tulenko koskaan raskaaksi.

Olen huolehtinut siitä, voisiko minulla olla tuulimuna tai keskeytynyt keskenmeno.

Olen huolehtinut siitä, että minulla ei tulekaan keskenmeno ja meille tulee lapsi, josta täytyy pitää huolta, enkä kykene siihen.

Olen jälleen huolehtinut siitä, että onko vauva enää hengissä.

Tänään, RV 13, toisen kolmanneksen alun ja 1 % keskenmenon todennäköisyyden johdosta tämä huolehtiminen loppuu nyt. Mikään edellisistä huolista ei ole toteutunut (paitsi en tietenkään ole vielä varma osaanko huolehtia vauvasta, mutta jos en osaa niin Tilu osaa ja minä opettelen). Tämän vuoksi huolehtiminen on ollut ihan turhaa, ja olen käyttänyt siihen ihan mielettömästi energiaa. Luja päätökseni on olla murehtimatta ja olla onnellinen meidän pikku sammakosta, jonka saan tavata ensi syyskuussa.

Mahtavuutta, meille tulee vauva, ja jos se on poika, niin sille on valittu nimikin! Että ristiäisiä odotellessa eteenpäin.

;) Katjusha 12+0

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Meidän sammakko!

Siellä hän oli!!!






Siellä hän vaan pulikoi ja heilutteli käsiään. Hänen pieni sydämensä hakkasi vimmatusti. Hänellä oli myös rakko täynnä virtsaa ja kätilö sanoi, että hänellä on pissahätä. IIks. Meille tulee vauva!

Hän potkutteli pieniä jalkojaan edestakaisin ja siihen Tilu totesi, että sehän on ihan niinku sammakko. Niinpä meidän työnimi tälle tirriäiselle on nyt sitten sammakko.

En voi sanoa muuta kuin että ihan järetön fiilis, kun se tyyppi putkahti siihen ruudulle, se liikkui ja sydän hakkasi mielettömästi. Niskaturvotus oli 1.9 ja pääperämitta 49 mm, vastasi viikkoja 11+5, joka oli myös oman laskutoimituksen mukaan menossa. LA on siis 17.9. Kävin sitten siinä veriseulassa, mut tieto siitä Down-riskistä tulee myöhemmin.

Nyt tää on siis sitten ihan virallista. Mä en oo vaan raskaana, mutta mä ootan vauvaa. Pikku sammakkoa.


:):):):) Katjusha 11+5